En ymmärrä ihmisiä, jotka hankkivat lemmikin itsensä vahvistamiseksi tai osoittaakseen "opetuskykynsä", ja sitten heittävät sen ulos ovesta tai, mikä pahempaa, rankaisevat sitä fyysisesti. Vaikka on epäselvää, kumpi on pahempi.
Nämä onnettomat hoitajat asuvat naapurissani. He heittivät lemmikkinsä ulos ovesta joka tilaisuudessa. Aluksi luulin, että se oli tapa opettaa kissa ulos. Mutta kun aloin huomata peloissani olevan hömppäpallon istuvan kylmässä eteisessä tuntikausia ja tuijottavan omistautuneena omistajan ovea, tajusin omistajien rankaisevan sitä jostakin rikoksesta. Joskus, joko nälästä tai kylmyydestä, pitkien kurinpitotuntien jälkeen kissa alkoi raapia ovea. Sitten omistaja astui esiin, tuli ulos ja hakkasi raukkaa luudalla. Tai omistaja kasteli sitä vedellä mukista. Se oli epämiellyttävä näky, mutta en halunnut puuttua asiaan, vaikka säälin kissaa vilpittömästi.
Oli kylmä talvi – pakkasta oli ollut jo kaksi viikkoa –18 astetta. Ja eteisessämme on lämmitys, vaikkei se olisi ollutkaan niin pinnallinen. Sää oli kurja: lunta oli kasannut korkeita kasoja ja tuuli kylmyyttä. Sellaisella säällä sanotaan, ettei hyvä omistaja heitä ulos pahaa koiraa... Ei koiraa potkita ulos, mutta Ryzhik tapasi minut eteisen portailla, kun olin palaamassa väsyneenä töistä myöhään eräänä iltana. Värisevä, surullinen pikkukaveri istui nyt tutulla paikallaan odottaen nöyrästi anteeksiantoa. Nähdessään minut kissa nousi seisomaan ja otti arasti muutaman askeleen minua kohti, ikään kuin etsien suojaa. En voinut vastustaa kiusausta ja nostin sen syliini. Täysin jäätynyt otus painautui yhtäkkiä viereeni ja alkoi kehrätä säälittävää vauhtia. Peitin sen takkini helmalla ja ymmärtämättä miksi jatkoin yläkertaan lattialleni. Fluffy jatkoi kehräystä ja näytti lämpenevän. Sitten tajusin, etten voinut jättää tätä otusta yöksi kylmään eteiseen, ja sitä paitsi oli korkea aika opettaa huolimattomille omistajille läksy. Vein Ryzhikin kotiin yöksi.
Kissa osoittautui epätavallisen helläksi. Nopean välipalan jälkeen pikkuinen asettui viereeni. Ja yöksi se asettui sängylleni sängyn jalkopäähän. Joka tilaisuudessa Ryzhik (kuten sen heti nimesin) painautui viereeni jatkuvasti kiitollisena kehräten.
Kauan odotettu vapaapäivä oli koittanut – en kiirehtinyt töihin enkä todellakaan hankkiutumaan eroon uudesta seuralaisestani. Keskipäivän tienoilla ulko-oven takaa alkoi kuitenkin kuulua ääniä: naapurit, koko perhe, olivat tulleet etsimään lemmikkiään. He kutsuivat sitä kaikin tavoin, viittoivat sitä kaikin keinoin ja antoivat kaikki lupauksensa. Ajattelin, että oli aika päästää Ryzhik ulos ja lähettää se omistajiensa luo. Juuri kun nostin sen syliin ja lähestyin ovea, kissanpentu kuuli tuttuja ääniä eteisestä ja kadulta. Pieni puristi kauhuissaan kättäni eikä suostunut päästämään irti. Laskin sen lattialle – Ryzhik syöksyi huoneeseen, ryömi sängyn alle ja käpertyi syvälle. Kävi selväksi, ettei eläin halunnut palata omistajiensa luo.
En enää vaatinut, Ryzhik jäi luokseni.
Kuusi kuukautta on kulunut. Elämme täydellisessä sopusoinnussa kissamme kanssa – hän ei ole lemmikki, vaan enkeli. En voi ymmärtää, millaisia rikoksia pieni on voinut tehdä ansaitakseen tällaisen rangaistuksen. Naapurit eivät tiedä, että varastin heidän lemmikkinsä. Ehkä olen väärässä. Mutta vaikka he joskus näkisivätkin karvaisen ihmeeni, ehkä ikkunassa, en silti palauta häntä – keksin jotain...
Ljudmila
1 kommentti