Vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen aikana Venäjällä vierailleiden turistien kyselytutkimus osoitti kolmen venäläiseen elämään liittyvän yleisen stereotypian säilymisen: armeija johtaa maata, vodka on aterian lisuke ja karhut vaeltelevat vapaasti kaduilla. Viimeinen stereotypia on juurtunein, mutta historioitsijat selittävät sen yleisyyden helposti.
Itävaltalaisen diplomaatin kirja on syyllinen
1500-luvun alkupuolelle asti Moskova pysyi salaperäisenä maana länsimaisille ja eurooppalaisille kansoille. Koulutetun yleisön käsitys Venäjän elämästä perustui kauppiaiden, matkailijoiden ja diplomaattien kertomuksiin ja muistiinpanoihin. Tiedot olivat hajanaisia ja ristiriitaisia. Ensimmäinen moskovalaisten maantiedettä, poliittista muodostumista, uskonnollisia vakaumuksia ja arkea kuvaava kirja, "Rerum Moscoviticarum Commentarii" eli "Muistiinpanoja Moskoviasta", julkaistiin Wienissä vuonna 1549. Siitä tuli myöhemmin eräänlainen eurooppalainen Venäjän tietosanakirja suurlähetystöissä itään matkustaville diplomaateille, ja sen kirjoittaja, itävaltalainen paroni ja diplomaatti Sigismund von Herberstein, ansaitsi mainetta "Venäjän Kolumbus" -nimellä.
Kuvaillessaan "Muistiinpanoissaan" Herberstein kertoo talvimatkansa vaikutelmista Moskovassa vuonna 1526 ankarista sääolosuhteista, joita edes alkuperäisväestö ei kestänyt. Diplomaatti huomauttaa, että kylmyys oli sinä vuonna niin ankara, että monet kuljettajat paleltuivat kuoliaaksi vankkureissaan. Kylmyys ja nälkä pakottivat karhut lähtemään metsistä ja hyökkäämään kyliin. Herbersteinin mukaan karhut "juosivat kaikkialle" murtautuen taloihin. Villieläinten hyökkäystä pakenevat talonpojat pakenivat kylistään ja kuolivat kylmyyteen "hyvin kurjaan kuolemaan".
Itävallan suurlähettilään muistelmissa on useita muita kuvauksia karhujen läheisestä läsnäolosta. Hän mainitsee kulkurit, jotka ansaitsivat elantonsa taluttamalla "tanssimaan opetettuja" karhuja kylien läpi. Hän kertoo suurherttuan huvituksista, jossa karhuja pidettiin erityisessä talossa taisteluita varten, joihin osallistuivat myös alhaisen tason miehet. Hän kertoo anekdootin talonpojasta, joka kiipesi onttoon puuhun hunajan perässä ja jäi siihen jumiin. Onneksi karhu, joka oli tullut metsän herkun perässä, alkoi kiivetä onttoon, jolloin onneton karhu tarttui siihen "ja huusi niin kovaa, että pelästynyt peto hyppäsi ontosta, veti talonpojan mukaansa ja pakeni sitten kauhuissaan".
On vaikea sanoa, tapahtuivatko kaikki nämä tapahtumat täsmälleen niin kuin kirjoittaja ne kuvailee. Mutta eurooppalaisille hänen työnsä pysyi pitkään tunnustettuna auktoriteettina kaikessa Myskisorsaan liittyvässä. Itävaltalaiset, saksalaiset ja italialaiset tutkijat ja oppineet siteerasivat sitä. Itse kirja, "Rerum Moscoviticarum Commentarii", painettiin uudelleen 14 kertaa 1500-luvulla saksaksi, latinaksi, italiaksi ja englanniksi. Tämän seurauksena karhujen esiintyminen talvikylissä alettiin pitää säännöllisenä tapahtumana, joka oli tyypillinen koko Myskisorsalle.
Taiteilijat ovat syyllisiä
Keskiajan kartografit vaikuttivat myös stereotypian "vapaasti asutuksissa vaeltelevista karhuista" vahvistumiseen ja leviämiseen.
Ensimmäinen karhun kuvaus Moskovan ruhtinaskunnan kartalla esiintyi Antonius Wiedin kartalla, jonka hän loi erityisesti Herbersteinille. Kartassa kuvataan miehiä pyydystävän karhua keihäillä Äänisen lähellä. Kartta julkaistiin vuonna 1546, ja sitä painettiin myöhemmin kuusi kertaa osana Münsterin "Cosmographiaa".
Vidan työllä oli voimakas vaikutus keskiaikaiseen kartografiaan, ja karhun kuvasta tuli perinteinen kuva myöhemmissä Moskovaa kuvaavissa ulkomaisissa kartoissa. Voidaan sanoa, että Vidan ansiosta karhusta tuli Moskovan ruhtinaskunnan ja myöhemmin Venäjän symboli.
Karhun kuvia on myös Olav Magnuksen kartalla, ja Francoeur kuvasi Mestny-saaren ja Jugorsky Sharin salmen karttaa luodessaan karhun hyökkäyksen retkikunnan jäsentä V. Barentsia vastaan.
Karhunhauska on syyllinen
Laajalle levinneet "karhuhuvitukset" ovat osaltaan ylläpitäneet stereotypiaa karhuista, jotka elävät ihmisten rinnalla Venäjällä.
Venäjällä on ollut suosittu ajanviete nimeltä "karhukomedia" jo antiikin ajoista lähtien. Se oli sirkusesitys, jossa esiintyi karhuja ja jota esittivät kiertävät esiintyjät. Kiertävään seurueeseen kuului tyypillisesti karhunkouluttaja, joka tunnettiin eri nimillä eri alueilla – "johtaja", "opas", "karhunvetäjä" eli koulutettu karhu, vuoheksi pukeutunut tanssiva poika ja häntä säestävä rumpali. Ilmaus "eläkkeellä oleva vuohirumpali", joka tarkoittaa arvotonta henkilöä, on muuten peräisin karhukomedioiden harjoittamisesta. Ihmiset pitivät muusikkoa usein hyödyttömänä esityksessä.
Komedioiden lisäksi karhuja käytettiin Venäjällä laajalti "karhutaisteluihin" ja "karhujen houkutteluun". Karhunäytöksistä nauttivat aatelisto, ei niinkään tavallinen kansa. Niitä järjestettiin Kremlissä, Tsareborisovin hovissa, maalaispalatseissa ja kenneleissä.
Karhutaisteluita pidettiin myös kuninkaallisena ajanvietteenä. Iivana Julma oli niistä erityisen ihastunut. Iivanan hovissa oli kesyjä tai koulutettuja karhuja, "kilpailtuja" tai puolivillejä, sekä villejä karhuja, jotka tuotiin suoraan metsästä viihdykkeeksi. Iivanan aikana nämä pelit kauhistuttivat ulkomaan suurlähettiläitä; esimerkiksi Albert Schlichting kirjoitti, että pajarioikeudenkäynnin aikana karhu repi raa'asti yhden kantajista kappaleiksi.
Tiedetään myös, että Kazanin valloituksen aikana 20 erikoiskoulutetun karhun osasto taisteli Iivana Julman puolella. Karhuja käytettiin myös murskaajina linnoituksen muurien nopeaan murtamiseen tai tuhon aiheuttamiseen. Tästä tulee ilmaus "karhunpalvelus".
Viittauksia "karhupeleihin" on säilynyt venäläisessä kirjallisuudessa. Novellissaan "Dubrovski" Pushkin kuvailee aatelismies Troekurovin julmia leikkejä, joissa hän huvitti itseään asettamalla karhuja vieraidensa kimppuun.
Erilaiset karhuviihteen muodot olivat osa venäläistä elämää vuoteen 1866 asti, jolloin annettiin asetus, joka kielsi ne. Karhukaupan lopulliselle lopettamiselle asetettiin viisi vuotta. Tämän jälkeen tuhansia kesyjä karhuja tuhottiin eri puolilla maata. Asetuksen mukaan koulutettujen eläinten omistajat olivat velvollisia tappamaan ne itse.
Moskovaan ja myöhemmin Venäjän keisarikuntaan saapuneet ulkomaalaiset todistivat luonnollisesti sirkusesityksiä, tappeluita ja kiusaamista. Laajalle levinnyt viihde ja siitä kertovat tarinat osaltaan levisivät laajalle myös "kaduilla olevista karhuista" kertovat tarinat Venäjällä.
